Maailman hitain

On se edistynyt, taas vähäsen. Alkaa sujua paremmin, kun saa tekstiä eteenpäin. Ei tarvitse haeskella niin tyyliä ja ääntä ja muuta sen sellaista. Lueskelee tekstiä hetken ja pääsee taas kiinni jutun juonesta.
Lomalla on ihanaa, kun voi kirjoittaa silloin kun on pirteimmillään (se on siinä aamupäivästä pieni tovi ;)). Kaikenlaista muutakin pitää tietenkin ehtiä - nähdä ihmisiä ja uusia paikkoja, uida, tehdä rästihommia ja on suorastaan velvollisuus lorvia.
On kyllä myönnettävä että olen turhautunut maailman hitaimpaan edistymiseeni. Mutta kun ei vaan riitä aika eikä voimat enempään. Raakakirjoitusta voi vielä suoltaa väsyneenä iltahämärissäkin mutta tällä toisella kirjoituskierroksella on pakko olla koko ajan skarppi. Kirjoitan pätkän ja editoin sen saman tien. Hidasta hidasta hidasta. Puhumattakaan siitä kaikesta editoinnista, joka on edessä tämän kierroksen jälkeen... mutta mietitään sitä vasta sitten.

Minä se vain luen

Oli kevät. Oli hässäkkä. Sitä tavallista, kiirettä, väsymystä.
Nyt ollaan loman korvalla. Yleensä säästelen parhaita luettavia lomalle, mutta tällä kertaa ehti jo muutama mennä.
Eppu Nuotion Anopinhammas on ihanaa cozy crimea. Tosin ensimmäinen Myrkkykeiso oli mielestäni himpun parempi, jämäkämpi.
Uusi tuttavuus Gail Honeyman ja Eleanorille kuuluu ihan hyvää osui kultasuoneen, jään innolla odottamaan Honeymanilta lisää luettavaa.
Marian Keyesin Aikalisä polttelee ankarasti hyllystä, mutta taistelen vastaan vielä vähän. Ehkä odotellessa nautin Spielmanin Kivi sydämellä.
Käyhän tämä näinkin, luetaan tässä ryytymysvaiheessa ennen lomaa ja sitten pirteänä lomalla kirjoitetaan. Saahan sitä ainakin toivoa... lukulistalta ei kyllä opukset ihan heti lopu, joten saa sen lomankin tarvittaessa menemään ihan vain lukemalla...

ps. Sain minä sen verran aikaan, että kehittelin Ww:n rinnalle vielä nimettömän alun. Sellainen teksti, jota olen pohdiskellut jo joskus aiemminkin. Että nyt niitä on sitten kaksi, keskeneräistä.
(jonain päivänä on valmista)

Sunnuntain haukotukset

Sunnuntaisilla aamu(päivä)silmillä yritän tihrustaa tekstiä. Haukotuttaa, laiskottaa. Tuli pikkuisen valvottua, kirjan kanssa. Jumalten vasara - Saaga Led Zeppelinistä.
Ja tämä kevät. Auringonpaiste kutsuu pihalle lukemaan eikä mitään muuta eikä varsinkaan mitään hyödyllistä.
Eilen olin riittävän hyödyllinen yhden päivän osalle:

Vihdoin hankin uudet kirjahyllyt! Se tietenkin poiki kirjojen järjestelyä ja pölyistä pyyhkimistä. Myös muut kaapit vaati käsittelyä, joten eilen jäi aurinko minun osaltani ikkunan läpi nähdyksi. Köh, vieläkin yskittää se kaikki pöly.
Ensi viikko on ylimääräisistä vapaistaan täynnä hässäkkää. Siinä missä minä keväisin hidastun, muut vilkastuvat ja säpinää on ykskaks siellä täällä.
Siksipä juuri nyt on se hetki, kirjoitushetki. Ei muuta kuin lisää teetä ja toimeen. Kyllä se siitä lähtee, kun vaan alkuun pääsee (ankaraa itsensä psyykkaamista).

www

Minä rakastan nettiä! Voiko taustatietojen hakeminen olla yhtään helpompaa!
Kuvitelkaa, männävuosina piti raahautua jokaisen pienen nippelitiedon takia kirjastoon. Ja etsiä oikea kirja ja tieto siitä kirjasta. Tai kysyä joltain. Kirjoittaa kirje. Tai jotain.
Tietenkin netin tietoja pitää suodattaa eikä sieltäkään kaikkea saa. Mutta silti, muutama minuutti kirjottamisen lomassa hakukoneen tuloksia selaillessa ja eikun jatkamaan tekstiä.  Hurraa!

Kun kevät ei kiinnosta

Huhtikuu on kuukausista julmin? Toisille se on maaliskuusta kesäkuuhun... ehkä sitten heinäkuun puolella taas elämä voittaa.
On tässä ollut hyvääkin kirjoitusaikaa sitten helmikuun, teksti etenee pikkuisina paloina. Uudelleenkirjoitan, editoin, hinkkaan vähän liikaakin. Raakakirjoituksen vaihe on ohi ja nyt tulee valmiimpaa tekstiä.
Hitaasti tekemisen huono puoli on se, että ehtii monta kertaa kyllästyä ja olla epävarma ja saada kohtauksia, sellaisia Yök, kamalaa ja sitten menee ja aloittaa taas alusta.
Jos ei nyt kuitenkaan. Jos nyt vaan nakertelen tekstiä hissuksiin eteenpäin, sama se millä tavalla, tyyli vapaa kunhan edistystä tapahtuu.
Ja kunhan nyt taas kerran tästä keväästä päästään. Yök, kamalaa. Kevät.

Voihan maneeri

Kun minä niiiiiin tykkään lopettaa jokaisen kappaleen sellaiseen tietynlaiseen lauseeseen, sellaiseen fiilistelevään, merkitykselliseen. J o k a i k i s e n.
Itseasiassa, tykkään siitä niiiiiiiiiin paljon, että aloin jo aloittamaankin kappaleet sellaisilla.
Ja sitten on tietenkin ne kymmenen muuta tapaa, joita tulee tehtyä jokatoisessa lauseessa.
Argh. Argh. Argh.

Feels good

En vieläkään voi etenemisen vauhdilla tai liuskojen määrällä leuhkia, mutta nyt on tekstissä hyvä rytmi. Tuntuu oikealta, tutulta, siltä että itse tykkäisin lukea.
Se kaiketi on enin mihin voi pyrkiä.

Jatkan kirjoittamista :)