torstai 28. heinäkuuta 2016

Minulle ei koskaan soita kukaan

Paitsi silloin kun yritän kirjoittaa.
Käsittämätöntä.
Sain Ww:hen ensimmäiset rivit aikaiseksi. Mutta keskittymistäni todella häirittiin, joudun ehkä poistamaan koko jutun ja ottaa uusiksi aloituksen, kun vaan saan siirrettyä itseni johonkin Timbuktuun tästä hullujenhuoneesta. Ja unohdettua kännykän kotiin.
No, lomalaisen ilta on vielä nuori. Jospa saunan jälkeen... kaadun petiin ja siirrän jälleen aloituksen suosiolla huomisaamulle. Taas. Story of my life...
Tarvitsen tuohon alkuun kunnon spurtin. Se helpottuu kyllä, mutta tässä alussa pitää saada rauha siirtyä toiseen todellisuuteen.

Ja muuten: Adjektiiveista. Minä sitten rakastan niitä. Ja käytän niitä, paljon. Yhtäkään asiaa ei voi kuvailla vain yhdellä adjektiivilla, mahdotonta! Tylsää väritöntä haljua ankeaa surkeaa pientä suurta isoa keltaista harmaata aurinkoista sateista tuulista myrskyistä helteistä hiostavaa lämminhenkistä ikävää kaipausta mustaa sinistä punaista karvaista nauravaista kyynelehtivää tuottavaa hidasta marjaisaa suotuisaa vastaanhankaavaa tolkutonta pelotonta rohkeaa suurtenmoista erinomaista lausumatonta sanatonta hiljaista laulavaa puristavaa kivenkovaa viileänvalkeaa tasaista lempeää kelvotonta heittelevää kalseaa rajatonta vihreää vihertävää viileää vaisua valotonta............................................................

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Ww

Loma. Tuo Ei koskaan odotukset täyttävä-ihmeellisyys. No, tiesinhän minä sen, että loma vie aina mennessään. Pitää tehdä asioita, joita muulloin ei ehdi eikä pysty, kirjoitus jää jalkoihin.
Mutta onneksi neljästä viikosta jää myös hieman aikaa ryhdistäytyneempään arkeen kotosalla. Siispä tiedosto, Ww, on vihdoin luotu! Hurraa! Aaltoja!
Niin, ei siellä vielä ole tekstiä yhtään... mutta ei hätää, kyllä se siitä lähtee. Sanoo ihminen, jolla vielä on sitä lomaa edessä :)

Alitajunta on työskennellyt, Tallinnan katuja kävellessä, mökkimaisemissa sielun levätessä, kissanristiäisissä jos toisissakin ihmisiä seuraillessa. Tarvitsen vain ympärilleni tilaa uppoutua ja kirjoittaa.
Meillä kesä on perheaikaa. Kohta taas palaamme syksyn arkeen ja se tuo mukanaan enemmän aikaa olla yksin. Kaikessa on puolensa ja puolensa, syksy sisältää tietenkin myös töitä, muita harrastuksia ja jopa hieman opiskelua, joten voimien mukaan. Mutta Ww:lle elintärkeää yksinoloa on edessä.
Olen luottavainen, uskon olevani vapautunut tämän tauon aikana turhista yksityiskohtiin takertumisesta ja saavani tekstiä aikaan - kunhan nyt pääsen alkuun. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla... pian...