SATA

Kas, sadas postaus. Sen kunniaksi murusia tekstistä. Murusia, joista ei voi vielä tietää jäävätkö ne lopulliseen versioon vai eivät, elävätkö ja muuttuvatko ne vai eivät. Satunaisen epämääräisen sekavassa järjestyksessä:


Sitä hän ei tiennyt, että pennun laskiessa tassunsa kotimme lattiaan, oli suhteemme loppu sinetöity. Vaikka meni vielä kaksi pitkää vuotta ennen kuin ymmärsin suhteemme tulleen katkeraan loppuunsa.

&

Katselin ympärilleni, yhä ihmeissäni siitä mihin olin päätynyt. Tähän kodikkaaseen mökkiin. Tälle kallioiselle pihalle, jolle pihatie johti hedelmäpuiden ja marjapensaiden luoman puutarhan läpi. Luontoon ympärilläni, suurten honkien suojelukseen.
    Sydämeni löi tavallista lujemmin.

&

Aaro oli hauskaa seuraa ja varsin riuska kaveri. Eikä hullumman näköinen, totesin ja lankesin huolettomana juhannusyön romanssiin. 

(jälleen tekniikan riemuvoitto Ännästä, en vain saa tekstimurusista samanlaisia, en millään)

Aamun saldo

Koko aamu siihen meni. Maatessa olohuoneen lattialla, kattoa tuijotellen, kiivaasti puoliääneen mumisten. Mutta vihdoin olen tyytyväinen niihin ensimmäisiin lauseisiin.
Toivottavasti olen vielä viikon tai kahden tai kuukaudenkin päästä. Saati vuoden tai parin. Sillä tällä vauhdilla tässä tulee menemään vielä kauan.
Mutta elämää ei voi estää, sitä voi vain elää. Siispä eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Merkillinen tammikuu

On merkkipäiviä ja on merkkipäiviä. On iloa, on surua. On elämää, on kuolemaa.
Tätä kaikkea mahtuu tähän merkilliseen tammikuuhun. Vaikka kyllähän kirjoittaja tietää, ettei mikään ole liian merkillistä. Että joskus totuus on tarua ihmeellisempää.

Suurin suru ei ole minun vaan puoliskoni. Siksi minä en nyt ole minun vaan hänen. Niin ajatuksissa kuin toimissa.


Sky taas on minun, se on nyt piilopaikka kaikesta. Enemmän varastettuina ajatuksina kuin todellisena tiedostona silmien edessä. Mutta onneksi on, jotain omaa, kuin unta, paikka jossa hengähtää.

Kyllä me selviämme, ei ole hätää. Tämä kaikki on vain nyt käytävä läpi. Kun se on tehty, se on tehty ja olemme taas arjessa. Ja kaikki on ihan hyvin.

Mielipuuhassa

Pari päätöstä tehty. Tiedän miten Osa 2 on tarkoitus saada ympättyä Osaan 1. Sitähän en tosin tiedä toimiiko se, mutta ei auta muu kuin kokeilla.

Jatkan editointia nyt ensiksi käymällä käsiksi Osa 1:seen. Lihotusta ja editointia lausetasolla, fiilistelyä ja kaikkea ihanuutta. Ja ihanuuksien ihanuus -ensimmäisen viiden lauseen vääntämistä!
No eikä. Nuo ensimmäiset lauseet ovat yksi murheenkryyni, mutta kunhan (joskus) niistä pääsen, nautin oikeasti Osan 1 editoinnista. Varsinkin siitä fiilistelystä, olen jo hyvin kauan odottanut pääseväni siihen puuhaan.

Niin ne jättiläisetkin kaatuvat

                                                           Bowie 1947-2016

        Kysyn vaan -kuka meille tekee Musiikin, kun näistä kaikista sankareista aika jättää....

Kahden osan tarina

Hiiskatti. Osa 1 ja Osa 2 ottivat ja eriytyivät ihan liikaa toisistaan. Kuin kaksi erillistä tarinaa. Kaksi erillistä lyhyttä tarinaa. Osa Kolmehan kutistui jo alkumetreillä kahdeksi lyhyeksi loppukohtaukseksi.
Nyt on täydellinen umpikuja, en keksi millään miten saan rakenteen toimimaan.

Onneksi on metsä. Puhtaan valkea, joukossa herkkä harmaa ja hitunen viheriöivää, kimmeltävä. Sinne on mentävä miettimään.

Rakennemietteitä

On alku. Osa yksi. Siinä ei ole mitään epäselvää.
On koiranelämän mittainen tarina. Siis tarina, joka kerrotaan, ajoittuu sellaiselle ajanjaksolle jonka koira elää. Vaikka tavallaan kerrotaankin henkilön koko elämäntarina, aikuiselämästä.
Sitten on jonkinlainen loppukohtaus. Tai periaatteessa kaksi. Mahtaako toimia?
Ja sitten on aukko siellä välillä. Siis Osa yksi/alku, siihen perään Osasta kaksi alku ja loppu, mutta siihen väliin jää tyhjää. Pitäisiköhän se täyttää?
Sitten olisi Osat yksi ja kaksi, jotka kestävät kutakuinkin sen verran kuin koira elää ja murheeksi jäisi vain ne kaksi loppukohtausta. Pelkään pahoin, että joudun vielä kohtaamaan vaikeuksia: kill your darlings.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut kirjan, joka pitää sisällään henkilön koko elämän. Ei ole vertailukohtaa eikä muistikuvia miten elämäntarinat on rakennettu.

Tilannekatsaus

Katse kääntyy näin vuoden alussa taaksepäin, pohdituttaa miten se niinkuin omasta mielestä meni, viime vuosi.
Alkuvuosi oli parempaa kirjoitusaikaa ja sain kuin sainkin raavittua koko tekstin rungon kasaan.
Ja loppuvuosi sitten olikin huonompaa kirjoitusaikaa enkä ole kovin suuria saanut aikaan. Osa kakkosta olen miettinyt ja juonellisesti rukannut, lihottanut. Mutta en vielä loppuun asti. Sen jälkeenhän odottaa vielä varsinainen editointi, tällä kierroksella yritän vain saada palaset oikeille paikoilleen.

Joulukuussa keskityin jouluun. Mielen perukoilla oli pieniä ajatuksia luovuttamisesta. Kun ei vain jaksa repiä itseään niin moneen suuntaan. Elämä on teiniperheessäkin vielä aika täyttä. Täynnä pyykkiä, ruuanlaittoa, aikatauluja aikataulujen perään.
Lisäksi työ vie aikaa ja energiaa. On remontteja. On stressiä. Olen muuten maailman huonoin kestämään stressiä.

Loma on tehnyt tehtävänsä. Kirja, teekuppi, takkatuli. Kissa. Suklaa, suklaa, suklaa. Ja vihdoinkin lumi ja ulkoilu. Joululomalla tuntee aina syyllisyyttä laiskottelusta, koska olisi niin hyvää aikaa tehdä kaikkea mitä ei ole ehtinyt vuoden aikana tehdä. Mutta aina se vain menee siihen, sohvannurkkaan jumiutuneena ja täydellisenä nollaamisena. Ei pitäisi syyllistellä, koska se on juuri sitä mitä minä tarvitsen vuoden päätteeksi.
Nyt on akut ladattu, tiedosto avattu jälleen ja edistys jatkuu, hitaasti, hitaasti, hitaasti. Varmaksi en edistystä sano sillä nyt jo siintää edessä kaikenlaista ylimääräistä...kuten merkkipäiviä joita etenkin nuorison elämä on täynnä, joka vuodelle jotain. Ne, niin merkittäviä kuin ovatkin myös äidille, salaa syövät isoja paloja arjesta pois. Niitä kirjoitushetkiä.

Mutta luovutusajatukset häipyivät pois. Kun mietin mikä on minulle tärkeää tänä uutena vuonna, mieleen nousi kaksi asiaa. Kirjoittaminen ja ulkoilu. Niistä toivon, että tämä vuosi on tehty.