Toipilaan höpinää

Kuinka paljon sitä saakaan aikaan, kun on yksi kokonainen päivä aikaa. Tarkoittaen viikonlopun päivää, pyykkeineen ja ruuanlaittoineen, hitaanpuoleisesti käynnistyvine aamuineen. Pari lukua editointia tuosta noin vaan. On ahkeroinut olo. Voi vain miettiä sitä vauhtia millä tekele edistyisi jos olisi useammin kokonainen päivä aikaa. Useammin kuin muutaman kerran vuodessa. On niin erilaista, kun ehtii uppoutua kunnolla eikä vain raapaista hätäisesti jotain kasaan.

Olen paitsi ahkeroinut myös väsynyt. Podin flunssan pitkän kaavan kautta. Tauti valmisteli tuloaan toista viikkoa. Puoli viikkoa sängynpohjalla. Liekö toista viikkoa edessä toipumista. En edes muista koska olen viimeksi ollut kipeä, toivottavasti seuraavaan kertaan menee vähintään yhtä kauan.

Nyt haluan mennä nukkumaan. Herätä aamulla aikaisin, ehtiä hankikannolle kävelemään ennenkuin päivän auriko sulattaa sen upottavaksi. Kantava hanki tekee vapaaksi, pääsee paikkoihin joihin ei koskaan muulloin pääse. Pitää ottaa niistä ilo irti. Ellei flunssan näivettämä puhti lopu jo alkumetreillä (kuten tänä aamuna kävi).

Teetä, kiitos

Kirjoittaessa käden uloittuvilla pitää olla kuppi teetä. Mielellään mahdollisimman iso kuppi (tarpeeksi isoa on vaikea löytää).

Teen laatu ei valikoidu kirjoittamisen mukaan vaan vuorokauden ajankohdan mukaan.
Aamulla mustaa, earl greytä. Aromikasta ja kiehtovaa.
Earl greyttömät ovat suuhuni vähän väkeviä, joskin sellainenkin on joskus paikallaan. Vaikkapa rättiväsyaamuina tai kriisitilanteissa, hunajan kanssa, vahvistavana ja rohkaisevana juomana.
Päivällä keskellä kiireitä ja puuhia juodaan vihreää. Mieluiten hedelmä- tai marjamausteista. Virkistävää, ilahduttavaa. Vaikka yleisesti ottaen juon vihreitä harvemmin.
Iltapäivällä ja illalla nautin eniten mustasta, kirsikalla maustetusta teestä. Pelkällä kirsikalla, ei sekoiteta siihen ties mitä vanilijoita, appelsiineja sun muita. Kirsikan maku on viettelevä ja juhlava. Rauhoittaa myös hyville unille.

Maistoin eräänä päivänä matea. Sitruunan makuista. En voi väittää ihastuneeni. Ja valkoinen, valitettavasti melko mitäänsanomatonta. Rooibos, hedelmähaudukkeet...jään kaipaamaan oikean teen aromia.
Mieluiten juonkin sitä earl greytä, milloin vain, paljon.

Tänään

Ikkunan takana hämärtyy ilta. Valkea, luminen maisema muuttuu siniseksi, harmaaksi, mustaksi. Takkatuli ja kynttilät pääsevät oikeuksiinsa vaikka televisio välkähteleekin nurkassa. En tiedä kokataanko siellä vai laihdutetaanko, ehkä kilpaillaan, niin aina.

Jalka puutuu, koira ynähtää unessaan. Varon liikkumasta ja häiritsemästä kissan lepoavierelläni. Suljen tiedoston, mutta istun vielä hetken hiljaa, olen siellä toisaalla. Kohta nousen, annan eläimille ruokaa. Konemaisesti, vaikka katson käsiäni tekemässä asioita, näen kaiken läpi elokuvan, jota olen viimeiset pari tuntia yrittänyt saada sanojen muodossa tiedostoon. Ei malttaisi irrottaa.

Punaisia lihavia ja lukuja

Vihdoin testistä alkaa erottua luvut! Tähän asti olen vain kirjoittanut kohtauksittain, vasta editointi näköjään selkeyttää mikä nippu pieniä kohtauksia on yksi luku tai mikä isompi kohtaus on toinen luku. Tai jotain sinne päin, olen vain jotenkin ihmetellyt kuinka moni tuntuu kirjoittavan raakatekstiä luvuttain. Ei onnistu minulta, mutta minulla onkin rakenteen kanssa ongelmia yhä vaan.

Punaiset lihavat ovat vielä editoinnin jälkeen tekstin sekaan jääviä huomautuksia. Lähinnä yksityiskohtiin liittyviä. Ne näyttävät pulleilta ja hassulta editoidun tekstin seassa.
Sinne kyllä jää vielä muutakin mätää, huonoja lauseita ja sellaista. En ole niitä kohtia kaikkia merkinnyt, luotan löytäväni ne tulevilla editointikierroksilla.

Hässäkän jälkeen

Hässäkän jälkeen tasaisempaa arkea. Kun katson vuotta eteenpäin, näen sen verran ylimääräistä sählinkiä, että tiedän tämän vuoden etenevän kuten viime vuodenkin. Kirjoitusaikaa ei tule olemaan liikoja. Mutta otetaan sitä sieltä mistä saadaan.


Kirjoittaminen on prioriteeteissani korkealla. Menee kevyesti ohi kaappien siivoamisen tai lattian luuttuamisen. Pyykit ja ruuat on pakko hoitaa (alinta rimaa hipoen), niin ja työ (se on kyllä tehtävä kunnolla, onneksi voin kuitenkin suorittavan tason työt jättää taakseni kun työpaikan oven suljen). Sitten on nämä merkkipäivät plus kaikki muu hoidettava asia, joita vain tulvii ovista ja ikkunoista. Liikunnasta huolehtivat nelijalkaiset, taivaan kiitos, muuten olisin jo rampa. Nelijalkaiset vaativat tietenkin muutenkin oman huomionsa. Ja lomapäiväni vähenivät lomarahavapaiden muodossa, en siis saa niitä enää tänävuonna. 
Jaaritteluni pointti lie jonkinlainen tsemppaus. Kaiken tuon muun väliin saa sovitettua jotain pientä naputtelua, pientä edistystä. Mistä puheen ollen nautin kovasti osa Ykkösen editoinnista. Harmittaa hiukan, että osa Kaksi on niin raakile. Haluaisin oikeastaan tehdä siitä valmiimpaa, mutta kun en kykene ennen kuin näen kunnolla mihin osa Yksi johtaa. Koska on vieläkin auki miten nuo kaksi osaa sopivat toisiinsa rakenteellisesti.

Tämä vuosi näin. Seuraava vuosi voisi teoriassa olla vähemmän ruuhkainen. Tai sitä seuraava...

SATA

Kas, sadas postaus. Sen kunniaksi murusia tekstistä. Murusia, joista ei voi vielä tietää jäävätkö ne lopulliseen versioon vai eivät, elävätkö ja muuttuvatko ne vai eivät. Satunaisen epämääräisen sekavassa järjestyksessä:


Sitä hän ei tiennyt, että pennun laskiessa tassunsa kotimme lattiaan, oli suhteemme loppu sinetöity. Vaikka meni vielä kaksi pitkää vuotta ennen kuin ymmärsin suhteemme tulleen katkeraan loppuunsa.

&

Katselin ympärilleni, yhä ihmeissäni siitä mihin olin päätynyt. Tähän kodikkaaseen mökkiin. Tälle kallioiselle pihalle, jolle pihatie johti hedelmäpuiden ja marjapensaiden luoman puutarhan läpi. Luontoon ympärilläni, suurten honkien suojelukseen.
    Sydämeni löi tavallista lujemmin.

&

Aaro oli hauskaa seuraa ja varsin riuska kaveri. Eikä hullumman näköinen, totesin ja lankesin huolettomana juhannusyön romanssiin. 

(jälleen tekniikan riemuvoitto Ännästä, en vain saa tekstimurusista samanlaisia, en millään)

Aamun saldo

Koko aamu siihen meni. Maatessa olohuoneen lattialla, kattoa tuijotellen, kiivaasti puoliääneen mumisten. Mutta vihdoin olen tyytyväinen niihin ensimmäisiin lauseisiin.
Toivottavasti olen vielä viikon tai kahden tai kuukaudenkin päästä. Saati vuoden tai parin. Sillä tällä vauhdilla tässä tulee menemään vielä kauan.
Mutta elämää ei voi estää, sitä voi vain elää. Siispä eteenpäin, sanoi mummo lumessa.