Minulle ei koskaan soita kukaan

Paitsi silloin kun yritän kirjoittaa.
Käsittämätöntä.
Sain Ww:hen ensimmäiset rivit aikaiseksi. Mutta keskittymistäni todella häirittiin, joudun ehkä poistamaan koko jutun ja ottaa uusiksi aloituksen, kun vaan saan siirrettyä itseni johonkin Timbuktuun tästä hullujenhuoneesta. Ja unohdettua kännykän kotiin.
No, lomalaisen ilta on vielä nuori. Jospa saunan jälkeen... kaadun petiin ja siirrän jälleen aloituksen suosiolla huomisaamulle. Taas. Story of my life...
Tarvitsen tuohon alkuun kunnon spurtin. Se helpottuu kyllä, mutta tässä alussa pitää saada rauha siirtyä toiseen todellisuuteen.

Ja muuten: Adjektiiveista. Minä sitten rakastan niitä. Ja käytän niitä, paljon. Yhtäkään asiaa ei voi kuvailla vain yhdellä adjektiivilla, mahdotonta! Tylsää väritöntä haljua ankeaa surkeaa pientä suurta isoa keltaista harmaata aurinkoista sateista tuulista myrskyistä helteistä hiostavaa lämminhenkistä ikävää kaipausta mustaa sinistä punaista karvaista nauravaista kyynelehtivää tuottavaa hidasta marjaisaa suotuisaa vastaanhankaavaa tolkutonta pelotonta rohkeaa suurtenmoista erinomaista lausumatonta sanatonta hiljaista laulavaa puristavaa kivenkovaa viileänvalkeaa tasaista lempeää kelvotonta heittelevää kalseaa rajatonta vihreää vihertävää viileää vaisua valotonta............................................................

Ww

Loma. Tuo Ei koskaan odotukset täyttävä-ihmeellisyys. No, tiesinhän minä sen, että loma vie aina mennessään. Pitää tehdä asioita, joita muulloin ei ehdi eikä pysty, kirjoitus jää jalkoihin.
Mutta onneksi neljästä viikosta jää myös hieman aikaa ryhdistäytyneempään arkeen kotosalla. Siispä tiedosto, Ww, on vihdoin luotu! Hurraa! Aaltoja!
Niin, ei siellä vielä ole tekstiä yhtään... mutta ei hätää, kyllä se siitä lähtee. Sanoo ihminen, jolla vielä on sitä lomaa edessä :)

Alitajunta on työskennellyt, Tallinnan katuja kävellessä, mökkimaisemissa sielun levätessä, kissanristiäisissä jos toisissakin ihmisiä seuraillessa. Tarvitsen vain ympärilleni tilaa uppoutua ja kirjoittaa.
Meillä kesä on perheaikaa. Kohta taas palaamme syksyn arkeen ja se tuo mukanaan enemmän aikaa olla yksin. Kaikessa on puolensa ja puolensa, syksy sisältää tietenkin myös töitä, muita harrastuksia ja jopa hieman opiskelua, joten voimien mukaan. Mutta Ww:lle elintärkeää yksinoloa on edessä.
Olen luottavainen, uskon olevani vapautunut tämän tauon aikana turhista yksityiskohtiin takertumisesta ja saavani tekstiä aikaan - kunhan nyt pääsen alkuun. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla... pian...

Skyn lento

Sky lensi pitkälle. Jossain vaiheessa se sai siivet ja kiisi eteenpäin.

Nyt on tullut aika -ei lopettaa -vaan aloittaa -alusta!

Kyllä, kyllä. Ihan järkevää se on. Olen Skyn kanssa päätynyt tilaan, jossa takerrun yksityiskohtiin ja käännän lauseita edestakaisin enkä keskity isoihin asioihin tai loppuosan tekemiseen. Siksi aion aloittaa kokonaan alusta. Olen tehnyt paljon ajatustyötä tarinan kanssa ja sitä vielä jatkan, etenkin loppuosan kohdalta, ennen kuin teen uuden tiedoston ja aloitan puhtaalta sivulta.

Jostain syystä haluan samalla myös nimetä tiedoston uudelleen, joten tästä eteenpäin Sky on Ww.

ps. Olen aika innoissani :)

Lukijana

Hiljaista on, kirjotusrintamalla. Sen verran älysin, että ryhdyin lukemaan tekstiä. Sen kautta saan selville miten osa Kaksi sopii osaan Yksi.
Perinteitä noudattaen toukokuu on ollut kiireinen, loppuosa etenkin. Joten en ole kovin pitkälle lukemisessa ehtinyt. Mutta jatkan ihan just :)

Lukijana olen muuten hiukan laiska, luen aika vähän. Nyt olen lueskellut hitaasti kaiken ohessa John Fogertyn elämänkertaa Onnenpoika. Melko teknistä, musiikki-ihmisille suunnattua, mutta ongin sieltä välistä niitä kiinnostavia tietoja.
Lukupinossa odottaa äidiltä lainattu Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna. Ei houkuttele jostain syystä, mutta ajattelin vilkaista. Äiti tyrkytti myös Kaari Utrion Paperiprinssin. Joka oli ihan kelvollinen. Mikä tarkoittaa nihkeää lukemista, en nykyään yhtään jaksaisi lukea muuta kuin tismalleen omaan makuun sopivia kirjoja. Kuten eräänä viikonloppuna aiemmin keväällä ahmaisten luetun Liana Moriartyn Mustat, valkeat valheet. Chic-lit, chic-lit, se se vaan aina jaksaa naurattaa ja viihdyttää. Niin anti-chic kuin itse olenkin (peikko on lähempänä totuutta).

Kesän lukemistoon toivon saavani ainakin Ahernin, Moyesin ja Kinsellan uusimmat. Joista viimeisen edellinen oli huono ja nyt sille on jatko-osa, toivottavasti paikkaa virhettä. Lisäksi haluan Christine Leen Kätilön sisaren. Plus jotain, tuo ei ehkä vielä riitä. Löytyisiköhän dekkariosastolta jotain ei-niin-hirveän-pelottavaa? Vaikka oikeastaan himoitsen Muumeja ja Lotta-kirjoja. Niitä löytynee ainakin jokunen omista kätköistä.
Kovasti odotan myös elokuuta ja Tiina Lifländerin Kolmea syytä elää 

Vielä on viikkoja ja viikkoja edessä ennen lomaa. Mutta se ON edessä.

Kompastuskivi

Se on tökkinyt koko ajan. Osan Kaksi liittäminen Osaan Yksi.

Ensimmäinen osa kertoo tarinan –on lähtötilanne. Sitten on tapahtumia, jotka käynnistävät tapahtumaketjun. Joka johtaa tiettyyn pisteeseen. Siinä tavallaan on jo yksi tarina. Mutta ihan ihan ihan välttämättä haluan tunkea siihen vielä tuon toisen osan. Se kertoo kuinkas siinä sitten kävi. Mutta kun se riivatun osa ei suostu asettumaan paikalleen. Tiedän kyllä jo mitä siinäkin tapahtuu, ei ole siitä kiinni, että olisi vielä liian keskeneräistä (siis vaikka se onkin kirjoitettu vain jotenkuten auki).

Mitä nyt? Miksi? Kuinka? Häh? Olen pelkkää kysymysmerkkiä. Yleensä luotan aika vahvasti intuitioon, siihen, että ratkaisu sitten vain pulpahtaa sieltä jostain… mutta…

Täydensin teevarastojani, nyt on kaikkea ihanaa kuten Kello viiden earl greytä ja Lemon vervainea. Hengittelen lempeitä tuoksuja ja mietin pääni puhki.

Hiiren askelin

En ole hautautunut kevään kiireisiin ja väsymykseen, en ihan kokonaan. Pikkuriikkisiä edistysaskeleita tapahtuu, tarkentelen juonta.
Mutta. Kevät. Aika, josta puuttuu rytmi ja säännöllisyys. Siispä päivät pyörähtävät aamusta iltaan jotenkin luvattomasti haahuillen sinne ja tänne, raapien kasaan välttämättömiä, levottomina ja riittämättöminä. Onneksi olen osannut ottaa niistä hetkistä kiinni, joista olen saanut. En siis kiehu kiukkua, kuten aina kun en yhtään saa kirjoittaa.
Minun toukokuuni on parhaimmillaan sitten, kun se on loppunut. Voi olla, että kesäkuukin...

Innostusta paperilla

Ihanasti selkeyttää, kun luvut ovat paikallaan. Kun vihkoon on kirjoitettu lukujen sisältö. Näkee kohdat jotka eivät toimi, ne jotka toimii.
Vielä aikajanaa, koskien hahmojen ikää tarinan edetessä. Hahmoja on kai aika paljon. Tai sitten se vain tuntuu siltä, kun taustalla on tietenkin enemmän tietoa kuin lopulta tarinaan tulee mukaan.

Innostuin visioinnista niin, että aion tehdä lisää hahmotelmia tarinasta ja sen kehityksestä paperille. Näitä tehdessä luotan siihen, että alitajunta tekee töitä ja samalla tarinasta hioutuu parempi. Ideointia se kaipaakin, mutta nyt alkaa jo olla selkeämpää missä kohdissa.
Odotin editointia innoissani, nyt olen tohkeissani voidessani päästää taas mielikuvituksen irti keksiessäni parempia juonenkäänteitä tylsien tilalle.

Olen herkästi innostuva.