Surinaa

Pieni tauko ww:stä tekee hyvää. Päässä surisee uusia alkuja, ilahduttavia älynväläyksiä.
On ollut paha viikko, liikaa sosiaalisuutta, liikaa aktiviteetteja. Ja pientä flunssaa, joka ei suostu tulemaan eikä menemään. Sitä oli jo elokuussa, riesaksi asti. Ja taas. Kaadan kurkusta alas vuorotellen hunajateetä ja mustaherukkamehua sinkillä ja ceellä ryyditettynä. Mikään ei vie voimia tehokkaammin kuin viikkokausien puolipoteminen.
Joten ei ole tarmoakaan ollut muuhun kuin pieniin älyvälähdyksiin.

Ww-parka ei valmistu ellen ota ja asenna itelleni ankaraa komentoa. Tee työ, älä haahuile. Älä vilkuile eteen, älä taakse.
En ole maailman pitkäjännitteisin ihminen ja tässä sen huomaa. Kun teen samaa yhä vaan, alan kyllästyä. Ja keksiä pieniä älynväläyksiä, sijaistoimintoja.

Komennan kyllä itseni sorvin ääreen. Kunhan pääni saa ensin pienen huvittelunsa uusien alkujen kanssa.

Virittelyä

Arkinen elämä on taas vauhdissa. Vielä ei olla tasaannuttu kunnolla rutiineihin, jotka helpottavat kirjoitusta. Kun asiat sujuvat jouhevasti, jää jokunen hetki aikaa ja voimia kirjoittaakin.
Vaikka enpä tiedä, viime vuosina rutiinit ja jouhevuus ovat tuntuneet aika kaukaisilta, hallittu kaaos on lähempänä totuutta. Odotan aina syksyä arjen ja rutiinien toivossa, mutta sitä ei tätänykyä enää näy ennen kuin tammi-helmikuussa. Ja maaliskuussa alkaakin sitten jo kevätkauhistus...

Ww ei kaaoksesta huolimatta ole ihan unohdettu. Luku 1 on kirjoitettu ja editoitu, lukua 2 aloiteltu. Jatkan kohta, ihan kohta.
Samalla kuitenkin, keskellä kaikkea säätämistä, kaipaan jotain uutta. Raakakirjoittamista, vaihtelua, jotain. Pientä virittelyä olen jo tehnytkin. Periaatteessa en halua kirjoittaa yhtäaikaa montaa tekstiä, se ei tunnu luontevalta. Mutta koska ww nyt sattuu olemaan melkoinen ikuisuusprojekti, on ehkä järkevääkin ottaa rinnalle jotain muuta, jotten tahko vain ww:tä ja pääse kyllästymään siihen.
Virittelyt kallistuvat lanun suuntaan, mahdollisesti enemmän la kuin nu. Jotain pientä, jotain virkistävää. Sellaista, joka ei ehkä koskaan tule oikeasti valmiiksi. Ehkä kerään vain pöytälaatikkoon luonnoksia. Mutta jotain mieleni kaipaa.

Alku

Alku on tärkeä, eikö? Niin tärkeä että sitä pitää hinkata, hinkata, hinkata... eikä koskaan päästä pidemmälle. Ensimmäinen luku pyörii myllyssä yhä uudestaan ja uudestaan. Ensimmäiset lauseet etenkin. Olen ensimmäisten lauseiden riivaama!
No, nyt pääsin sentään jo irti entisestä ja aika vapautuneesti kirjoitin ihan uutta. Toivottavasti en mennyt ojasta allikkoon.
Alku jotenkin määrittelee jatkon. Siksi sen pitää olla täydellinen ennenkuin voin jatkaa.

Siksi tästä ei taida ikinä tulla valmista. Alkujen ihminen, ei loppujen.

(Oikeasti tulee, tapani edetä on vain hieman perusteellinen ja turhankin järjestelmällinen. Halvatun hidas!)

Väsymys & Kolme syytä

Ensimmäinen työpäivä. Illan kirjoitusaika meni tavaillessa jo kirjoitettua ja silmiä hieroessa. Mutta eikö ensimmäinen päivä, ensimmäinen viikko ole pahin? Mieleltäni sentään olen ihan levollinen, ilmeisesti olen käyttänyt lomani oikein.

Ainakin luin lomallani Tiina Lifländerin Kolme syytä elää.
Se ei ole sen tyyppinen kirja, johon normaalisti tarttuisin. Vertailukohteita ei siis ollut. Enpä tiedä löytyykö sellaisia kovin helposti muutenkaan, minusta kirja oli omaperäinen. Ääni ja juoni.
Pidin verkkaisesta tunnelmasta, siitä ettei kuitenkaan vajottu ankeuteen. Pidin pitkistä lauseista, jotka olivat aika runollisia. Joskin parissa kohtaa eksyin enkä enää saanut lauseen ajatuksesta kiinni. Pidin henkilöhahmoista, etenkin siitä petollisesta. Inhimmillisyys, ihmisyys tuli tekstissä lähelle. Lämpimästi.
Sitä paitsi, Liptonin keltainen ON rikos ihmiskuntaa kohtaan.

Nimi ja alku

Olen nyt askarrellut Ww:hen alun. On vaikeaa. Tuo alku, siis ihan ensimmäiset rivit ja siitä käyntiin lähteminen, on vainonnut minua kaiken aikaa. Yritän nyt päästä sen kanssa yhteisymmärrykseen ennenkuin jatkan pidemmälle. Toivottavasti tuo mitä nyt sain aikaan, miellyttäisi vielä huomennakin, kun avaan taas tiedoston.

Keksin myös nimen. Ww:llä on jo pitkään ollut työnimi, josta pidin kovasti. Se ehkä voisi olla hyväkin kirjannimi, en vain ollut ihan varma olisiko se ollut tämän kirjan oikea nimi (rankka oletus, että tästä joskus tulisi kirja :D). Mutta nyt keksin jotain sellaista, joka voisi vaikka toimiakin. Pitää vielä makustella. Ja ehtiihän sitä mieli muuttua tulevien kirjoitusvuosien aikana. Silti, tuo voisi olla aika kiva... yksi sana, jossa piilee enemmän kuin ensikatsomalta ajattelisi... olen iloinen!

Minulle ei koskaan soita kukaan

Paitsi silloin kun yritän kirjoittaa.
Käsittämätöntä.
Sain Ww:hen ensimmäiset rivit aikaiseksi. Mutta keskittymistäni todella häirittiin, joudun ehkä poistamaan koko jutun ja ottaa uusiksi aloituksen, kun vaan saan siirrettyä itseni johonkin Timbuktuun tästä hullujenhuoneesta. Ja unohdettua kännykän kotiin.
No, lomalaisen ilta on vielä nuori. Jospa saunan jälkeen... kaadun petiin ja siirrän jälleen aloituksen suosiolla huomisaamulle. Taas. Story of my life...
Tarvitsen tuohon alkuun kunnon spurtin. Se helpottuu kyllä, mutta tässä alussa pitää saada rauha siirtyä toiseen todellisuuteen.

Ja muuten: Adjektiiveista. Minä sitten rakastan niitä. Ja käytän niitä, paljon. Yhtäkään asiaa ei voi kuvailla vain yhdellä adjektiivilla, mahdotonta! Tylsää väritöntä haljua ankeaa surkeaa pientä suurta isoa keltaista harmaata aurinkoista sateista tuulista myrskyistä helteistä hiostavaa lämminhenkistä ikävää kaipausta mustaa sinistä punaista karvaista nauravaista kyynelehtivää tuottavaa hidasta marjaisaa suotuisaa vastaanhankaavaa tolkutonta pelotonta rohkeaa suurtenmoista erinomaista lausumatonta sanatonta hiljaista laulavaa puristavaa kivenkovaa viileänvalkeaa tasaista lempeää kelvotonta heittelevää kalseaa rajatonta vihreää vihertävää viileää vaisua valotonta............................................................

Ww

Loma. Tuo Ei koskaan odotukset täyttävä-ihmeellisyys. No, tiesinhän minä sen, että loma vie aina mennessään. Pitää tehdä asioita, joita muulloin ei ehdi eikä pysty, kirjoitus jää jalkoihin.
Mutta onneksi neljästä viikosta jää myös hieman aikaa ryhdistäytyneempään arkeen kotosalla. Siispä tiedosto, Ww, on vihdoin luotu! Hurraa! Aaltoja!
Niin, ei siellä vielä ole tekstiä yhtään... mutta ei hätää, kyllä se siitä lähtee. Sanoo ihminen, jolla vielä on sitä lomaa edessä :)

Alitajunta on työskennellyt, Tallinnan katuja kävellessä, mökkimaisemissa sielun levätessä, kissanristiäisissä jos toisissakin ihmisiä seuraillessa. Tarvitsen vain ympärilleni tilaa uppoutua ja kirjoittaa.
Meillä kesä on perheaikaa. Kohta taas palaamme syksyn arkeen ja se tuo mukanaan enemmän aikaa olla yksin. Kaikessa on puolensa ja puolensa, syksy sisältää tietenkin myös töitä, muita harrastuksia ja jopa hieman opiskelua, joten voimien mukaan. Mutta Ww:lle elintärkeää yksinoloa on edessä.
Olen luottavainen, uskon olevani vapautunut tämän tauon aikana turhista yksityiskohtiin takertumisesta ja saavani tekstiä aikaan - kunhan nyt pääsen alkuun. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla... pian...