Mälsää

Osa kolmosen kirjoittaminen ei innosta. Olen solmussa jo aika monessa yksityiskohdassa ja työn tekeminen on hankalaa. On epäkiinnostavaa kirjoittaa sotkua, jonka tiedän joutuvani käymään läpi tiheän kamman kanssa sitten joskus.

Mutta kuitenkin. Aion nyt kahlata tämän läpi. Luulen, että innostus löytyy taas, kun pääsen käsiksi niihin isoimpiin tapahtumiin.
Ja sitten, koko urakan jälkeen, pääsen vihdoin editoimaan, jipii :)

Siilin kuolema - Briitta Hepo-oja

Takakannesta:
Viisitoistavuotias Arttu on tuntenut itsensä aina vähän ulkopuoliseksi pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa - ja perheessään. Vanhemmat luovat uraa, isoveljet kaatavat naisia ja heittävät koreja ammattilaisen ottein. Pikkusiskokaan ei tunnu tajuavan Artun elämää.

Neatta sentään ymmärtää Artun päässä pyöriviä kysymyksiä ja aktivistitempauksia. Miksi lihaa pitäisi syödä? Mitä tehdä, kun valaat uivat kuolemaan rannikoille? Entä saako kilpikonnan nimeksi antaa Kurt Cobain?

Ja onneksi on Bettina-täti, jonka mielestä irokeesi päässä, viskiryyppy lasissa ja kilpikonna sängyssä on ihan ok. Vaikka äiti epäilisikin satanistiksi. 

Voitin kirjan ilokseni Kaikkitietämättömien blogiarvonnasta. Olen koelukenut siitä ensimmäisen luvun joskus aikanaan ja olin innoissani päästessäni lukemaan tarinan loppuun. 
Jo kirjan alku herätti siis hyvin kiinnostuksen ja uteliaisuuden. 

Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista. Ei tarvinnut pysähdellä miettimään, että mitäh. Tai palata taaksepäin, että häh. Pidin puhekielestä, se ei ollut tökeröä eikä myötähäpeää herättävää. Yhden (vain!) kirjoitusvirheen bongasin ja eräs nimi vaihtui matkalla toiseen. Toistoa löytyi sen verran, että noin kolmannella kerralla havahduin siihen. Lisäksi vastaan tuli muutama lause, joita jäin makustelemaan, koska olivat niin kivoja.

Hahmot olivat luontevia. Syvyyttä oli lähinnä päähenkilössä ja muut jäivät ohuemmiksi, mutta se toimi. En jäänyt kaipaamaan mitään. 
Henkkoht en jaksa kovin paljon lukea tekstejä, joissa on kovin neuroottista tai angstista menoa, koska luen viihtyäkseni. Siksi alussa Artun hahmo aavistuksen tökki, mutta tarinan edetessä selvisi, ettei Arttu ollutkaan ärsyttävä. Hän oli sympaattinen ja niin ihanan teini. Hänellä ehkä oli jokin sortin diagnoosi, mutta ennen kaikkea hän oli ihminen ja niin suloisen keskellä pahinta murkkuikäisen mielenmyllerrystä. 
Kuinka ollakaan, kotonani sattuu asumaan viisitoistavuotias poika. Saatoin siis lukiessani samaistua sekä omien teiniaikojen muistoihin, että teinin vanhemman rooliin ja vielä perhe-elämäänkin. 
Annan lisäpisteet siitä, että Briitta on niin hienosti -arkipäiväisen dramaattisesti, sortumatta mahtipontisuuteen- osannut kuvata teini-iän pahimman hämmennyksen ja siitä, että perhe oli niin täydellisen epätäydellinen. Aito.
Sellainen ajatus mieleeni vielä tuli kirjan suljettuani, että ehkä olisi voinut vielä vähän irroitella ja kenties heittäytyä vähän sarkastiseksi. Mutta minulla nyt onkin tämä fiksaatio irlantilais-brittiläiseen mustaan ja kuivaan huumoriin.

Osa kolme

Tekstin osa 2 raavittu jotenkuten kasaan. Todella köykäisesti, tulen siis kirjoittamaan sen ja suurimman osan myös osasta 1 kokonaan uudestaan. Mutta onpahan raamit kasassa.
Nyt olisi edessä osa kolme ja vähän huimaa. Tulikohan haukattua liian iso pala, kun suunnittelin kirjoittavani tuon henkilön koko elämäntarinan? Tässä osassa mennään ohi oman ikäni -mitä minä muka siitä tiedän?
Jotkut osaa. Kirjoittaa mistä tahansa iästä, naiset miesten näkökulmasta, miehet naisten ja niin päin pois. Mutta osaanko minä? En haluaisi tehdä mitään puolivillaista ja sinne päin.
Toisaalta mietin voisinko ohittaa tämän osan vain lyhyesti...kertoa koko elämäntarinan, mutta keskittyä vain osaan siitä ja loppuosa tekstistä olisi ikään kuin pitkä epilogi, jossa kerrotaan kuinka siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Olin suunnitellut kolmososaankin joitain isoja tapahtumia enkä tiedä kuinka hyvin ne toimisivat lyhyesti, epilogimaisesti, kerrottuna.

Kai tämä ratkeaa taas kuten ennenkin. Kirjoittamalla.

Se teki sen taas

Kevät. Täytti kalenterin lupaa kysymättä. Kaatoi niskaan saavillisen soopaa selvitettäväksi. On tahmea ja ikävä, haraa vastaan joka asiassa, juoksuttaa sinne tänne, eikä sille mikään riitä.

Näännyksissä.

Sinänsä hyvä tilanne, että ehdin selviä nuo pahimmat mutkat ja kirjoittaminen on keveää kulkua etukäteen viitoitettua polkua. Sitä voi tehdä pienemmissä pätkissäkin, kun ei tarvitse koota ajatuksia niin pitkästi aloittaessa. Ja toinenkin homma on helppo, kohtauslistan haalimista kasaan. Siihen puuhaan ei tarvita aivoja.

Mutta pahin hässäkkä on vasta edessä, toukokuussa. Sitten ei ehkä ehdi sitä eikä tätä. Toukokuu, onko se sittenkin kaikista viheliäisistä kaikista viheliäin!

Kaunis päivä

Olen vapaalla, olen yksin kotona, kai se aurinkokin vilkuilee pilvien takaa. Ja tekstin solmut aukenevat. Kirjoitus luistaa, tiedän mistä tulla, minne mennä. Saan tarinaa luovittua eteenpäin, jokainen lause vie (hitaasti) kohti valmistumista. Ja nautin tarinan luomisesta, kun se ei takkuile.

Voisin jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, vaikka kuinka kauan.

Googlen syövereissä

Juonisolmut aukenevat näköjään taustatyötä tekemällä. Vaikka tuntuu turhauttavalta istua koneella kirjoitustiedosto auki ilman, että kirjoittaa ja vie tarinaa eteenpäin, se on kuitenkin valaisevaa. Suuntaviivat löytyvä rämpimällä Googlen syvissä syövereissä tutkimassa asioita, joita ei koskaan arvannut tutkivansa.
Lisäksi nyt tekee mieli omenaa, kun on lukenut kaikenlaista kummaa erilaisista sairauksista ja etenkin niiden ennaltaehkäisystä. Ehkä tänään onkin hyvä päivä palautua pyhien herkutteluilta  normaaliin ruokavalioon. Mahdollisesti jopa vähän tavallista parempaan.

Kärsin taas perisynnistäni kiirehtimisestä loppupuolella. Tähän asti olen jaksanut vääntää juonta ja tarinaa kärsivällisesti, harkiten eteenpäin. Nyt ainoastaan viimeinen piste on se, joka silmissäni häämöttää enkä malta keskittyä. Siksi juoni takkuilee. Se on taas ylitettävä itsensä, pakotettava uuteen muottiin. Opittava, kehityttävä.
Onneksi olen viettänyt vapaat tähän asti pääasiassa pyykkäämällä, ulkoilemalla ja lepäämällä. Oppiminen on niin kovin raskasta puuhaa ;)

Ou nou

Solmussa! Juoni!
Halvattu. Se A, lisäliitteenä pikku a -siitä tuli ihan hirveää soopaa. Kauniit ja rohkeat-käsikirjoittajat kalpenevat kateudesta.
Nyt tarvitaan TILAA ja VAPAUTTA. Tuonne mielikuvituksen tietämille aivokopassa.