Välipala

Käsinkirjoitusta, raakakirjoitusta. Sitä tarvitaan aina välillä.

Ei uutta auringon alla

Elämä haittaa harrastuksia. Työelämä etenkin. Mutta kyllä teksti etenee, hissuksiin.
Myönnän, että turhauttaa hidas edistyminen. Mutta kiukuttelu ei auta, on vain oltava iloinen jokaisesta valmiista kappaleesta. Iloitsen myös siitä, että pidän siitä mitä olen saanut aikaan. Teksti kulkee kivasti ja kuulostaa siltä mitä pitää.
Eteenpäin siis.

Kehräys

Mikä ihana viikonloppu <3

Sisälsi paljon kaikenlaista eli myös kirjoittamista. Lisäksi ulkoilua ja kevätpuuhailua (vaikka antikevätihminen olenkin, onneksi sentään saan iloa taimien kasvatuksesta)

Ja kirjoittaminen sujuu. Tuo kuvan kaveri kehräsi tiukasti kainalossa, nenä tai käpälä näppiksen päällä ja muutenkin tiellä, mutta niin pehmeänä ja lämpimänä. Kehräsin itsekin, niin tyytyväinen olin pieniin edistysaskeliini.

Ei keskinkertaista

Kuinkahan monta kertaa olen kirjoittanut tuon luvun, joka nyt on työn alla? Monta. Tosi monta.
Sitten luen sen, ehkä seuraavana päivänä. Ja totean, että hei, sehän on ihan hyvää tekstiä.

Vaan kun ei käy.

Ei käy ihan hyvä, ei keskinkertainen. Haluan tosi hyvää. Tai no, oman makuni mukaista... Sain alkuun niin hyvän lähdön, niin hyvän fiiliksen, että pidän siitä kiinni kynsin ja hampain. Kirjoitanpa sitten tuon saman vaikka kuinka monta kertaa tahansa.

Nakerrus

Kunpa voisin sille jotain, mutta en voi.
Sille, että on hyvin hyvin vaikeaa löytää riittävän pitkiä pätkiä kirjoittaa. Sille, että päässä on liikaa kuhinaa, että voisin uppoutua tarpeeksi.
Raakakirjoitus on helpompaa rajoitusten puitteissa. Nyt, uusintakirjoituskierroksella (oi jee, mikä sana!), kun tekstin pitää olla mietitympää ja valmiimpaa, vaatimukset kirjoitusolosuhteille ovat suuremmat. Tilaa tilaa tilaa! Varsinkin ajatuksiini.
Lienee jonkinlainen keski-ikäisyyden merkki, että ihmistä kiskotaan suuntaan ja toiseen. Joka suunnassa vaatimukset kasvavat. Olen jo työpäivän päälle suhteellisen kuitti ja aivokapasiteetti tyhjiin imetty, siihen sitten vielä kaikki muu.

Mutta uudelleenkirjoitus etenee. Pieninä paloina nakertaen. Periksi ei anneta.

Puoli yhdeksän

Kello näytti tuota, puoli yhdeksää illalla, kun viimein pääsin siihen pisteeseen, että olisin voinut avata Ww:n. En ole avannut, vielä(kään). Alkoi niin kovasti unettamaan zzzzzz...
Viikko sitten haaveilin tästä vapaasta viikonlopusta. Höh ja pöh. Aina tunkee ovista ja ikkunoista ylimääräistä urakkaa. Tällä kertaa raivaustöitä nurkissa, kesken jäivät vielä pahemman kerran.
Miltä näyttää huominen? Niin täydeltä ettei vuorokaudessa taas tunnit riitä kaikkeen muuhunkaan, saati kirjoittamiseen.
Mutta ei vajota epätoivoon. ENSI viikko on perusviikko (paitsi ne raivaustyöt) ja ENSI viikonloppuna näyttäisi sunnuntai ihan kirjoituspäivältä. Vaikka sen nyt ainakin tiedän, että jos etukäteen hehkuttaa niin pieleen menee. Niin että ei hehkuteta. Katellaan vaan ihan rauhassa, jos vaikka kävisi tuuri.
Sitä paitsi, avaan nyt kuitenkin sen tiedon NYT. Koska haluan.

Pyhäaamu

Kevättalvi. Jokohan hanget kantaisivat? Jos, niin vain hetken. Ensi viikolla taas pakkaset ovat mennyttä.
Tänään en ehdi hangille enkä Ww-tiedostolle. Ihan juuri pitää hypätä liikkeelle ja liikekannalla pysyn iltaan asti. Muut harrastukset, näes. Kertaalleen ne jo karsin kuvioista, pois viemästä aikaa kirjoittamiselta. Mutta jokunen vuosi sitten sorruin taas ja nyt yritän pikkuhiljaa kiemurrella irti. Ehkä ensi vuonna.
Loppuviikkokin meni väsähdyksissä. Eilen nukuin ja seurailin nuorimmaisen urheilua. Ilta ruuanlaiton ja pyykin parissa, kyllä siinä johonkin katosikin aikaa. Joskus se on vain hyvä, antaa tilaa alitajunnan askarrella.

Ensi viikosta tulee kiireinen. Oletan. Viikonloppu on vapaa, sen varaan lasken.